Mielenvikaisen muistelmat luku 3 - Pelko

”Haloo!” sanoo käskevä ääni. Istun odotusaulassa, ja tämä Muhammad Alin näköinen, järkyttävän kokoinen adonis, viittoo minulle paistinpannun kokoisilla käsillään. ”Se on sun vuoros”, hän sanoo ja osoittaa minua.

Olen taas aikamatkannut koko bussireissun ajan enkä muista saapuneeni huumeasemalle. Viereisellä pöydällä on tyhjistä vesimukeista koottu pyramidi. Minulla taitaa olla jonkinlainen fetissi näitä muodostelmia kohtaan. Krapulainen vartaloni on imaissut kaiken mahdollisen nesteen sisäänsä kuin sieni. Paavo Pesusieni, jumalauta että se on muuten häiriintynyt ohjelma.

Laahustan kohti tätä tummaa barbaaria ja toivon koko sydämestäni, ettei hän ole oviluukun takana kyttäämässä kun kusen tuohon jogurttipurkkia muistuttavaan muoviseen astiaan.

Vaikka minäkin olen melkein 190 senttimetriä pitkä, tämä paistinpannukoura on minua melkein puolitoista päätä pitempi. Siististi ja tarkasti ajettu hiusmalli, kultaiset korvakorut ja kaulassa ranteenpaksuinen kultaketju. Miehen siitin on varmasti ainakin kokistölkin paksuinen, ja hän olisi todennäköisesti valmis penetroimaan sillä tämän odotusaulan joka ikisen reiän.

En pääse karkuun häiriintyneitä ajatuksiani vaikka haluaisinkin. En ole rasisti, päässäni vain mylläävät perinteiset stereotypiat. Jos minua vastaan tulee tietynnäköinen aasialainen, ajattelen että hänellä on karatetaustaa. Hän myös todennäköisesti osaisi rakentaa pienistä piirilevyistä ja puisesta tapista sähköisen perseenrepijän, toisin sanottuna moottoroidun anaalitapin. Jos taas vastaani kävelee persettään heiluttava mies, on hän varmasti nuollut muutakin kuin vaniljajäätelöä. Hänen syksyiset pimenevät iltansa kuluvat sohvalla pehmeän huovan alla Jari-nimisen kaverin kanssa. Ja kyllä, he syövät suklaaseen dipattuja mansikoita.

Kiitän luojaani kun huomaan, että tämä tumma mies onkin vain viestintuoja eikä virallinen virtsavahti. Helpotuksen huokaukseni kuitenkin katkeaa, kun näkökenttääni ilmestyy hyvin kaunis, vaaleatukkainen, isopovinen kypsä nainen. Valkoisesta paidasta on jäänyt muutama ylin nappi napittamatta, ja hänen punaiset pitsiliivinsä vilkkuvat kiusaavasti kaula-aukosta. Tämän jumalattaren edessäkö minun pitäisi naama peruslukemilla mennä tuohon kusikoppiin, ujuttaa katkarapuni jogurttipurkkiin ja laskea sinne urea kuin kello viiden tee? Voihan vittu.

Huokaisen taas. Nainen vetää siniset kertakäyttöhanskat käteensä ja napsauttaa sormensa hanskan sisään kuin tullissa. Onneksi en kuule ”ja sitten reipas pyllistys” -lausetta. Tunnen, miten tämän naisen olemus, nimettömästä puuttuva sormus ja kumihanskojen napsautus saa aikaan pienen erektion.

Otan purkin käteeni, ja kuin mikäkin kapinen piski laahustan pieneen peileillä tapetoituun koppiin. Suorituspaineet ovat niin suuret, että oksettaa. Oven toiselta puolen kuulen afroditen hengityksen. Tästä tilanteesta saisi aika kehnon juonen johonkin aikuisviihde-elokuvaan.

Suljen silmät ja kuvittelen olevani maaseudulla hiljaisella pellolla, jossa tuuli puhaltaa lempeästi kasvoihini. Kusen naapurin Erkin istuttamien nauriiden päälle. Kohta Erkki jo tuleekin ilmakiväärin kanssa ulkoterassille ja lähtee juoksemaan minua kohti paskaisissa sinisissä haalareissaan. Pihassa on punainen traktori.

Herään tästä mielikuvasta, kun ripurapuni osuu purkin reunaan. En voi olla hymyilemättä, kun näen että olen saanut laskettua purkin pohjalle muutaman touhutipan. Näyte on valmis, ja ylpeänä kuljetan sen pissajumalattarelle. Pikatesti näyttää vihreää, olen siis puhdas. Toivotan näytteenottajalle täyteläistä päivänjatkoa ja lähden paikalta voittajan elkein.

Ulos astuessani olotilani paranee entisestään. Huomaan että krapula alkaa olla jo voiton puolella, oli se rauhoittavan ansiota tai ei. Koska ilmassa on suuren juhlan tuntua, päätän mennä kioskille tekemään pari riviä lottoa.

Vastaani kävelee iäkäs herra, joka taluttaa koiraa. En tunnista tätä rotua, mutta jollain mielenvikaisella tavalla sen kasvot muistuttavat ihmistä. Se on ylisyötetty. Kenties herra on menettänyt vaimorakkaansa ja hankkinut koiran helpottamaan yksinäisyyttään. Hän antaa varmasti koiransa syödä kaiken mitä häneltä tippuu istuessaan keinutuolissa puoli yhdeksän uutisten aikaan. Tekisi mieli välillä ylisyöttää itsenikin.

Saavun kioskille ja tapani mukaan luen päivän lööpit kioskin ikkunasta ennen kuin astun sisään. ”Mies makasi asunnossaan kuolleena vuosia.” Elämässäni on ollut niin paljon paskaa tuuria, joten annan koneen päättää voittonumerot.

Palaan kotiin ja rojahdan sohvalle. Oloni ei enää ole niin euforinen ja kirkas. Huomaan asunnon olevan aivan sikamaisessa kunnossa. Minne hävisivät katosta roikkuvat diskopallot, välkehtivä tanssilattia ja se laminaatin kuningas?

Ruumiini valittaa. Käveleminen sattuu, ajatukset sattuvat eivätkä olkapäät jaksa enää kantaa tätä törkyisillä aineilla täyteen pumpattua päätä. Taidan yrittää mennä nukkumaan. Yritykseksi se jääkin. Kieriskelen seuraavat kolme tuntia sängyssä kuin hiellä marinoitu broileri. Päässäni pyörivät edellisen illan tapahtumat. Alkaa jumalaton ahdistus ja moraalinen krapula. Näissä tilanteissa olen yleensä avannut uuden oluen ja painanut asiat villaisella, sillä kun hommaa uuden humalatilan, eivät edellisen illan tapahtumat enää tunnu niin pahoilta.

Saan kasattua itseni ja raahaudun kuin kilpikonna jääkaapille.

Vittu. Ei oluen olutta. Soitan ystävilleni jotka asuvat lähellä ja pyydän heitä käyttämään minua kaupassa. Onneksi ystäviin voi aina luottaa. Kyyti saapuu pihaan vartissa ja karautamme lähikauppaan. Survon pienen ostoskorin täyteen hetkellisiä mielitekoja – suklaata, kokista, kierresipsejä, ranskalaisia ja makkaraa. Tärkeimmät tuotteet otan toiseen käteen; kaksi laatikkoa halpamerkkistä olutta.

Pelkkä pieni keskustelu ja kuulumisten vaihtaminen autossa alkaa ahdistaa. En ole koskaan ollut krapulassa mikään maailman sosiaalisin ihminen. Onneksi matka ei ole pitkä. Aivan kuin selkäänsä saanut mies palaan tähän tunkkaiseen ja sotkuiseen luolaan, jota jotkut kutsuvat kodiksi. Avaan oluen ja  alan valmistaa itselleni viiden tähden makkaraperunoita. Hyi helvetti minkä makuista litkua.

Olen aina rakastanut oluen makua, mutta tällä kertaa ohramallas maistuu bensan ja hien sekoitukselta. Syynä taitaa olla viime yön keijupöly.

En kuitenkaan luovuta vaan otan muutaman tölkin mukaan olohuoneeseen. Nenästä kiinni pitäen yritän juoda niitä väkisin tyhjäksi. Litku ei vain kerta kaikkiaan tunnu menevän alas. Masennun ja avaan television. Masennun lisää, kun näen sen tarjonnan: ruoka- ja hääohjelmia ja homostelua miespuolisten suunnittelijoiden tapaan. Haen kokkaamani juhlallisen makkaraperuna-annoksen, kuorrutan sen suurella määrällä ketsuppia ja majoneesia. Otan ensimmäisen haarukallisen, mutta ranskalaisten koostumus suussani on jotain järkyttävän epämiellyttävää. Annan sitten koko saatanan ravinnon olla. Tuohtuneena käännän kylkeni maailmalle ja yritän saada nukuttua tällä kapealla sohvalla.

En osaa sanoa kuinka kauan tarkalleen torkun. Herään kovaan räsähdykseen, jonka tapahtumapaikaksi osaan paikantaa keittiön. Aivan kuin ikkuna olisi paiskattu sisään. Hiivin olohuoneen seiniä pitkin kohti räjähdyspaikkaa. Näen keittiön lattialla vain mustan jätesäkin täynnä tölkkejä ja olutlaatikoita. Mikään ei ole särki missään huoneessa.

Torkahdan uudelleen sohvalle, ja hetken päästä herään musiikkiin. Tanssimusiikkiin. En avaa silmiäni, ja pöhnäinen olo vain pahenee ja tekee luomistani raskaammat. Musiikki taukoaa, ja sitten alkaa keskustelun sorina. Järkytyksekseni tunnistan nuo keskustelut. Ne ovat sanoja, lauseita ja kysymyksiä edelliseltä illalta. Kuuluvatko nämä äänet oikeasti päässäni, olenko tullut hulluksi? Mielessäni risteilee järjetön määrä kysymyksiä mutta ei ainuttakaan vastausta.

Vapina, hikoilu ja sätkykohtaukset täyttävät yön. Koko saatanan pitkältä tuntuvan yön. Selviän siitä, jotenkin.

Seuraavana aamuna suuni on täynnä ongenkoukkuja, ja verta valuu suupielistä paidalleni. Huudan ja yritän repiä koukkuja pois keinolla millä hyvänsä. Säpsähdän hereille paita litimärkänä hiestä.

Vuosien varrella olen tottunut jos jonkinlaisiin krapulapäivän tuntemuksiin ja tapahtumiin. Tämä herätys on kuitenkin jotain ennen kokematonta. Päivä jatkuu hikisenä sohvalla pyörien ja televisiosta turhanpäiväisiä ohjelmia katsellen. En jaksa edes kaukosäädintä etsiä. Väsyttää mutta pelkään nukahtaa.

Illalla pelkotilat pahenevat. Ne pahenevat niin pahaksi, etten uskalla edes perkele parvekkeella käydä tupakalla, vaan haen tuhkakupin sisälle.

Saan perseeni raahattua tietokoneen ääreen. Käteni vapisevat niin että sormet eivät osu oikeille näppäimille. Hiirtä joudun pitelemään kahdella kädellä, jottei pieni nuoli heittelehtisi näytöllä puolelta toiselle. Googlettelen oireitani ja jauhoisen yön käytöstäni. Yritän selvittää, mitä helvetin ainetta olen sieraimiini imaissut. Luen keskustelupalstoja ja huumeriippuvaisten tekstejä, eksyn jopa Alibin sivuille.

Sitten se tapahtuu. Saan erittäin pahan ahdistuskohtauksen ja käperryn lattialle sikiöasentoon. Ahdistaa ja pelottaa niin paljon, mutta en osaa lokeroida ajatuksiani. Mikä minulla on? Kuolenko minä, selviänkö tästä enää koskaan? Kysymykset rullaavat päässäni kuin pelikoneen pyörät. Hetken lattialla sätkittyäni saan pääni jollain tapaa kasaan ja haen särkylääkettä.

Seuraava yö on jo ajatuksissani. Kävelen ympäri asuntoa ja sytytän joka ikisen lampun jonka löydän. Ehkäpä jokin iloluontoinen elokuva piristäisi ja antaisi paremmat unet. Mieleeni ei tule mitään uutuuselokuvaa jota en olisi jo katsonut. Noina aikoina olin työttömänä enkä muuta tehnytkään kuin join olutta ja katselin elokuvia. Turvaudun ystävääni ja kysyn häneltä elokuvavinkkiä tekstiviestillä.

Pelkkä vastauksen odottaminenkin hermostuttaa minua. Hetken päästä saan kuitenkin paluuviestin jossa on kaksi sanaa: ”Unelmien sielunmessu”.

Lataan koneelleni hänen suosittelemansa leffan ja näen ruudulla elokuvan kannen. Mietin minkälaisesta elokuvasta mahtaa olla kyse. Annan sille kuitenkin mahdollisuuden.

Panen pätkän pyörimään, ja pelkkä elokuvan alkumusiikki tekee minut entistä ahdistuneemmaksi. Olen kuitenkin ottanut niin hyvän asennon sohvalla, etten jaksa nousta sammuttamaan konetta. Katson koko parituntisen elokuvan miettien kuolemaa, itsemurhaa ja sitä onko minusta tullut riippuvainen. Syyllistän itseäni, ruoskin ja sätin. Tämä elokuva aiheuttaa todella ison tunteenpurkauksen minussa. Käsikirjoitus on kuin suoraa kuvaa alitajunnastani; huumeita, värien loistoa, ilakointia, itkua, ahdistusta ja hyvin karu päätös tarinalle.

Olen itkenyt tasan kolme kertaa elämässäni. Äidin kuoleman aikaan, Gladiaattori-elokuvan lopussa ja 8-vuotiaana, kun naapurin Timo paskansi prätkähiirileluni päälle. Nyt tulee neljäs kerta, ja loppuyön itken pelkotiloissani sohvan nurkassa. En halua enää elää. En näe sille mitään syytä. Olen paska ihminen joka tekee paskoja valintoja. Minkälainen tulevaisuuskin minulla on? Ei minusta ole mihinkään. Olen saasta.

Aamulla paskon taas melkein housuuni kun postiluukku rapsahtaa. Olen yön aikana hakenut 40 senttiä pitkän kokkiveitsen turvakseni tyynyn alle. Tuntuu kuin olisin vieläkin kännissä.

Hiippailen veitsi kädessä ulko-ovelle katsomaan kuka minua tällä kertaa lähestyy. Ulosotosta ja käräjäoikeudesta on tullut taas kirjeitä, ei siis mitään uutta. Panen ne suoraan roskiin. Mitä paperin tuhlausta paukuttaa minulle viikoittain tällainen määrä printattua valkoista paperia. Jos minulla saatana olisi varaa maksaa laskut, niin varmaan olisin jo tehnytkin niin.

Sunnuntaihin asti viikkoni on pelkkää kärsimystä. Lisää ahdistusta, lisää todentuntuisia painajaisia, lisää itkua, hallusinaatioita ja itsetuhoisia ajatuksia. On ihme että selviän tuosta viikosta täysjärkisenä. Tai no... tuo sana on mielestäni aika suhteellinen.

Näin jälkikäteen mietittynä en yhtään ihmettele, että addiktit täyttävät päivänsä huumausaineilla, varsinkin jos vieroitusoireet ovat lähellekään tuollaiset mitä itse koin. Kuinkahan paljolta olisin säästynyt, jos olisin vain vetänyt uuden viivan nenääni, jatkanut kämpän rikkomista ja nopeiden videopelien pelaamista?

Siinäpä vasta kysymys. Pääasia että helvetinviikkoni oli ohi. Maanantaina aloin miettiä seuraavan viikonlopun tarjottavia ja kutsuvieraslistaa.