Mielenvikaisen muistelmat luku 2 - Valkoinen kesä

En oikeastaan muistele pahalla näitä lapsuusaikojani sijaisperheessä, vaikka muistikuvat siitä elämänvaiheesta välillä hirvittävätkin. En osaa itkeä enkä nauraa ilman teennäistä vivahdetta. Lääkärin määräämät sateenkaaren väriset pillerit ovat tehneet minusta vuosien varrella tunteettoman. Kuolemattoman.

Havahdun postiluukun kolahdukseen. Olen nähtävästi vaeltanut suihkuun pesemään edellisillan silmälaseja pois kasvoilta. Lämmin vesi tuntuu jumalaiselta lattialla vietetyn yön jäljiltä. kunnossa. Ennen kaikki oli kestävämpää – niin avioliitot, pyyhkeet kuin sukatkin. Luon katseen vessan peiliin, ja vastaan katsoo suurten silmäpussien takaa kolmekymppinen mies, jonka posket on vedetty raastinraudalla. En osaa sanoa, ovatko popsimani lääkkeet vieneet minulta ulkonäköpaineet vai kuuluuko se tähän miehenikään.

Yhtäkkiä vessan oven takaa kuuluu kovaääninen, hieman häiriintynyt kuiskaus: ”Markus!” Pelästyn aivan saatanasti.

Näitä ääniä olen joutunut kuuntelemaan jo vuosia, mutta jostain kumman syystä viime aikoina nämä kuiskaukset ovat hurjasti lisääntyneet. Joskus äänet kuulostavat vihaisilta ja vaativilta, joskus taas lempeiltä ja ymmärtäväisiltä. Mutta joka ikinen kerta tunnistan tuon äänen. Se on minun omani. Vaikka tiedänkin että ääni ei ole todellinen, käyn tutkimassa asunnon. Kuten arvelinkin, olen yksin. Kukko kiekuu taas. Ei saatana, pakko vaihtaa viestin merkkiääni.

Panen väkevät kahvit tippumaan ja lähden olohuoneeseen paikantamaan tätä rasittavaa ääntä pitävää laitetta. Luuri löytyy pitsalaatikkovuoren alta. Viesteistä paljastuukin ohjelma tälle päivälle: kutsu huumeseuloihin. ”Saavuthan ennen klo 13:a ja blaablaa-vitun-blaa.” Kilahdan. Juuri kun ajattelin viettää rauhallisen krapulapäivän ihan vain kotosalla saksalaista aikuisviihdettä kuluttaen ja loiventavia nauttien. Ei väkisin.

Onneksi asun kaupungissa, jossa bussit kulkevat yötä päivää. Jos myöhästyy yhdestä, saapuu toinen jo ennen kuin on ehtinyt savuketta imaista loppuun. Vedän päälleni kulahtaneen farkkutakin, sellaisen joita näkee kaupungilla alan miehillä. Enkä tarkoita nyt rakennusalaa. En kuitenkaan luokittelisi itseäni kuuluvaksi tähän sankarijoukkoon, sillä mielestäni siihen on pääsyvaatimuksena vuosien kokemus iloliemistä sekä sellaiset mustia kusiluistimia muistuttavat vanhan ajan tanssikengät. Minä puolestani vedän jalkaani valkoiset talvikengät.

Eteisessä nenääni leijuu tuoreen kahvin tuoksu. Täysi pannu kahvia odottaa keittimessä, ja se menee hukkaan. Ehkä lämmitän sitä mikrossa myöhemmin, kun saavun rekiretkeltäni takaisin kotiin. Sammutan keittimen, vilkaisen vielä peilistä, että tussista ei ole naamassa enää jälkeäkään, ja poistun huoneistosta. Mietin mitä huumeseulojat mahtaisivat tuumata, kun kusisin puhdasta virtsaa purkkiin vakavalla naamalla tussilasit silmien ympärillä.

Bussipysäkillä tuntemattomien ihmisten läsnäolo saa oloni ahdistuneeksi. Tuskaa helpottaakseni kaivan taskustani pienen metallisen rasian, avaan sen ja nakkaan huiviini Diapamin, varsinaisen pienen ilopillerin. Pekka Pouta lupaili tälle tiistaiaamulle sankkaa lumisadetta ja pakkasta, mutta kevään paahtava aurinko tiristää valuvia hikikarpaloita otsalleni. Vitun Pekka, älä tee kenoriviä tälle illalle.

Bussi tulee heti kun olen saanut savukkeeni sytytettyä. Täyden kahvipannun lisäksi nyt myös savuke menee täysin hukkaan. Voisin toki jäädä pysäkille polttelemaan ja odottamaan seuraavaa bussia, mutta ahdistus ei jätä minua rauhaan.

Ritarillisesti päästän vanhemmat rouvat bussiin ensin. Yhden rouvan käsilaukku putoaa maahan hänen kaivaessaan bussikorttia taskustaan. Hänen lompakossaan olisi varmasti tukku seteleitä, sillä vanhukset eivät pankkikortteihin luota, mutta en kuitenkaan ole rahankipeä enkä varas. Nostan kohteliaasti laukun tälle iäkkäälle naiselle, ja katseeni kiinnittyy laukussa olevaan puolikarkeaan vehnäjauhopussiin.

Mieleeni pamahtaa muisto kymmenen vuoden takaa. Asumme parhaan ystäväni kanssa kämppiksinä pienellä paikkakunnalla. Tässä vaiheessa tosin ystäväni on jo muuttanut pois, ja koko huoneisto on minun käytössäni. Noin kahdeksankymmentä neliötä laminaattia kaupungin huonomaineisimmalla alueella. Pahamaineisuudesta kertoo se, että muutamia viikkoja takaperin taloyhtiön pihassa oli ammuttu joku viinanhimoinen jantteri, joka oli ollut velkaa tälle pyssysankarille. Kuinka helvetin karua tulla ammutuksi muutaman kympin takia. Tämän seurauksena poliisin arkisiin kaupunkipartiokierroksiin tehtiin reittimuutos, ja joka ilta samaan kellonaikaan poliisi kävi kääntymässä tällä taloyhtiön parkkipaikalla.

Tuohon aikaan viihdyin vielä kosteina iltoina isommissa porukoissa. Melkein joka viikonloppu järjestin kotonani illanistujaiset. Ystävät, puolitutut ja ventovieraat – tervetulleita olivat kaikki joilla oli sama harrastus kuin minulla. Tinttasimme porukalla kunnes taju lähti.

Eräänä kesäisenä iltana iso porukka oli taas kasassa. Kuuntelimme musiikkia, joimme, nauroimme, painimme ja taas joimme. Tänä iltana joukossa oli myös uutta verta. Tuttavan tuttuja viereiseltä paikkakunnalta. Ihan asiallisen näköistä väkeä. En osannut vielä tässä vaiheessa iltaa aavistaa, millaista helvettiä seuraavat yhdeksän päivää näiden uusien vieraiden outojen harrastusten takia olisivatkaan.

Puolenyön jälkeen humalatilani alkaa olla mainittava, ja tunnen miten kolmisenkymmentä tölkillistä olutta virtaa kehossani. Silmäni lupsahtelevat, puheeni sammaltaa ja askeleeni ovat epävakaat. Pystyn silti pitämään itseni kasassa.

Vieraat tehtailevat parvekkeella jotain hyvin epämääräistä. Vaapun paikalle kuin piirrosankka, jota juuri on kumautettu paistinpannulla päähän. Vain ympyrää lentävät pienet linnut puuttuvat pääni päältä. Kysäisen herrasväeltä: ”Mitäs täällä oikein askarrellaan?” Vastaukseksi saan kysymyksen: ”Maistuukos isännälle?”

Eteeni lyödään puolentoista litran limsapullosta väsätty alkeellinen vesipiippu. En tunnistaisi tätä tekelettä, ellen olisi pikkupoikana käynyt kaverieni kanssa piipputupakkavarkaissa isäukkojen kätköillä. Isoilta pojilta olimme kuulleet rakennusohjeet kotitekoisen vesipiipun valmistamiseen, ja näitä ohjeita noudattamalla saimme rakennettua kapistuksen, josta kymmenkesäisinä imuttelimme tervaa neitseellisen puhtaisiin keuhkoihimme.

Tartun tähän hämärään pulloon kiinni kahdella kädellä oikein mestarin elkein ja imaisen keuhkoni täyteen makeaa savua. Näen kuinka vieraat katsovat silmät pyöreinä tekemääni pesäntyhjennystä. Ilmeisesti imaisuni on normaalia suurempi. Kiitän, kumarran ja painun takaisin sisälle tanssahtelemaan Basshunterin Boten Anna -kappaleen tahtiin.

Viisiminuuttinen biisi ei ehdi edes puoleen väliin, kun tunnen väristyksen kehossani. Tuntuu kuin sydämeni pysähtyisi. Kaikki hidastuu. Biisin bassonlyönnit hidastuvat olemattomiin – aivan kuten sykkeenikin. Putoan polvilleni ja raahaudun retrokuosiselle sohvalleni istumaan. Kysyn itseltäni: mitäköhän sitä tuli oikein poltettua?

En pysty kommunikoimaan kenenkään kanssa. Kuulen kaiken mutten pysty vastaamaan minulle esitettyihin kysymyksiin. Tuijotan seinää kuin vihannes. Katson ja katson. Päässäni vilisee ajatuksia kuolemasta, taivaasta, Thaimaasta, järvestä ja jääkaapin sisällöstä. Tekisi mieli syödä se tyhjäksi. En kuitenkaan pysty liikkumaan ja toteuttamaan tätä fantasiaani. Suuta kuivaa. Lisää ilmaan jääviä kysymyksiä; tuijotan vain seinää ja ajattelen jääkaapissa lymyilevää lihapiirakkaa. Tätä jatkuu kauan, tunteja.

Tunnen valoisuuden lisääntyvän, aurinko siis nousee. Ja sitten se tapahtuu, pystyn sanomaan ensimmäisen sanani tuntikausiin: ”Olutta.”

Huomaan että useimmat vieraistani ovat jo lähteneet. Jäljellä ovat enää nämä vieraspaikkakuntalaiset, jotka toivat kotiini tämän merkillisen aineen. Kysyn heiltä sekavana: ”Mitä oikein poltimme?” Vastaus tulee kuin maantietovisassa: ”Himalajan kultaa.”

En jaksa kysellä tarkemmin tämän kullan sisällöstä. Tiedän vain, että se potkaisee kuin hevonen. Raahaan itseni jääkaapille ja teen maailman mehukkaimman lihapiirakan. Survon sisään kaikkea mitä kaapeista löydän. Täytän tämän alakuloiselta näyttävän lihapiirakan kuin kiitospäivän kalkkunan.

Siirryn piirakoineni sohvalle ja meinaan nukahtaa jokaisen haukun jälkeen. Vieraat tulevat kysäisemään, haluaisinko piristyä. Tilanne on huvittava, suoraan kuin jostain entisajan kuninkaallisesta hovista. Kuninkaalta, itse talon isännältä, tullaan utelemaan haluaako tämä piristyä. Seuraavaksi olohuoneen nurkassa olevasta banaanilaatikosta hyppää varmastikin hovinarri, joka jongleeraa oluttölkeillä. Näin ei kuulemma tapahdu, ja vieraani tuskin tarjoavat minulle mitään kahvia tai energiajuomaa vaihtoehdoksi.

Mutta pian keittiöstä alkaa kuulua kaappien availua ja astioiden kilkatusta. Meinaavatko he minulle aterian väsätä? Toivottavasti eivät ainakaan mitään kannabismuffineja. Hetken päästä kolina lakkaa, ja he tulevat luokseni iso hymy naamalla jokin astia kädessä. Perintökalleus, edesmenneen äitini minulle antama hopeinen tarjotin, lyödään eteeni olohuoneen pöydälle.

Mitä näenkään? Kolme noin kardemummaputkilon pituista ja paksuista valkoista jauhejanaa. Tuskin tällaisilla tyypeillä niin sairas huumorintaju on, että he alkaisivat tarjoilla minulle asunnossani aamuviideltä puolikarkeita vehnäjauhoja hopeiselta tarjottimelta. Pian kuulen taas tutun kysymyksen:

”Maistuukos isännälle?”

Peli on jo menetetty. Mikään ei enää pysäytä tätä liikkeelle lähtenyttä junaa. Tänään juhlimme elämää. Isken pääni pöytään ja imaisen kerralla nenäonteloihini niin paljon keijupölyä kuin vain ilmaa riittää.

Nostan pääni pois äitivainaan perintötarjottimelta. Pyyhin sormella jauhonjäänteet nenän alta ja levollisin mielin istahdan takaisin sohvalle. ”Hyvää tavaraa”, tokaisen kuin tuntisin hyvinkin nämä aineet. Tämä on ensimmäinen kerta, kun vedän nenääni jotain muuta kuin herneet.

Ei ehdi edes minuuttia kulua, kun se alkaa. Alan tahtomattani napsutella oikean käden sormia, ja pian koko käsi alkaa nykiä. Vasen käsi lähtee leikkiin mukaan. Yhtäkkiä olen keskellä olohuonetta ja tanssin musiikin tahdissa kuin sähköiskun saanut orava. Tanssahtelen kohti vessaa, otan lavuaarista tukevan otteen ja katson kuvaani peilistä. Sieltä ei kurkistakaan se vihannes joka olin muutama tunti sitten. Pupillini ovat muuttuneet jääkiekon kokoisiksi länteiksi. Nopealla vilkaisulla voisin mennä ihan japanilaisesta anime-hahmosta. Suuni napsuu ja päästelen outoja ääniä.

Elimistöni on räjähtämäisillään. Sisäinen raivohärkäni herää. Ihan kuin joku olisi lyönyt minuun kerralla kahdeksan adrenaliinipiikkiä. Tulen vessasta ulos kuin toimintaelokuvan sankari potkaisemalla oven auki. Rysähdys kuulostaa hyvältä, ja se vain voimistaa oloani. Voittamatonta oloani. Jos nyt vastaani tulisi karhu, heittelisin sitä kuin paskaista lakanaa. Käyn imaisemassa vielä toisesta kardemummaviivasta pienen pätkän.

Raivoni vain yltyy, ja lyön nyrkillä seinään. Revin valkoisen paitani keskeltä kahtia. Otan olohuoneen seinältä koriste-esineeksi tarkoitetun katanan. Tartun miekan varteen ja lyön 60-senttisen terän makuuhuoneen heikosta ovesta läpi aivan kuin olisin voittanut maailmanmestaruuden. Tätä virtaa riittää, riittää ja riittää niin kuin sillä pupulla siinä paristomainoksessa.

Kello käy jo puoltapäivää. Olen vaihtanut asunnon rikkomisen nopeatempoisten videopelien pelaamiseen. Savukkeella käydessäni auringonsäteet lämmittävät aivan kuin tuhat orgasmia tanssisi kasvoillani. Valkoinen kesä on saapunut! Elämä on mahtavaa. Vielä tässä vaiheessa.